Puheenjohtajan palsta Heikki Tuomi-Nikula - Lappilaiset Kylät

Olet täällä: Etusivu > Yhdistys > Puheenjohtajan palsta
ja/tai

Puheenjohtajan palsta

KYLÄTOIMINTAPÄIVÄT PYHÄTUNTURILLA

Pääjuhlan avaus  9.10. 2016
Heikki Tuomi-Nikula/Lappilaiset Kylät ry puheenjohtaja

Hyvät kylien naiset ja miehet, hyvät ystävät 

Tulin tiistai-iltana myöhään kotiin Unkarista, vajaat parisataa kilometriä Budapestistä Kroatian rajan tuntumassa sijaitsevasta Geresdlakin kylästä. Olin siellä veljeni kanssa metsästämässä peuroja, kauriita ja villisikoja.

Kunnantalon pihalla liehui kaksi lippua, Suomen ja Unkarin.

Miksi meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa?

Siksi, että kylässä on noin parillakymmenellä suomalaisella pieni talo ja  pihalla muutama viinipuu. He ovat siis viinitarhureita. Mikä kylän kannalta tärkeää, nämä ulkomaalaiset pitävät kylän vireänä. Kyläkaupan liikevaihto kasvaa, harrastuspiireissä on kuhinaa, kylässä käydään ja opetella kieltä molemmin puolin ja suomalaisten vuoksi kylä kiinnostaa myös muita unkarilaisia.

Muuttajat ovat tuoneet vanhenevaan muuttotappiokylään toivoa.

Siksi meitäkin hyysättiin, koska kunnan pormestari tietää, että hyvä kello kauas kuuluu.  Hän toivoo lisää muuttajia kuntaansa. Oli asiassa tietysti sekin puoli, että paikallinen metsätysseura  teki rahaa ulkomaalaisilla metsästäjillä.

Samassa viikonvaihteessa Unkarin hallitus järjesti äänestyksen pakolaisasiasta. Se kysyi haluavatko unkarilaiset pakolaisia=ulkomaalaisia kuten Euroopan Unionissa on sovittu.  Valtavan propagandan jälkeen vaaleissa noin 40 prosenttia kansasta ilmoitti vastustavansa EU:n pakolaispolitiikkaa.

Luulen, että käymässämme suomalaiskylässä äänestettiin porttien avaamisen eikä aitojen rakentamisen puolesta.

Mietin, miten me voisimme omissa kylissämme hyötyä ulkomaalaisista.

Toisin sanoen, jos suhtautuisimme muualta tuleviin myönteisesti, niin mitä itse voisimme siitä saada?

Kaikki muistavat vielä thaimarjamiesten alkuvuodet. Olimme ihmeissämme, kun oudot kommandopipoihin pukeutuneet kielitaidottomat hiippailivat metsissämme ja marjamaillamme ja tekivät tilin meidän marjoillamme.

Muutama vuosi tätä asiaa on katseltu ja kas – hämmennys ja pelko on muuttunut tottumukseksi. On solmittu ystävyyksiä, järjestetty yhteisiä tilaisuuksia ja jopa lempikin on jossain leimahtanut. Tietenkin yhteenottojakin on riittänyt, mutta pääsääntö on hyväksyvän myönteinen.

Kun thaipoimijoiden mukana on tullut yritystoimintaa ja muutenkin kaupallista virinää, ei heitä enää pidetäkään tunkeilijoina, vaan tavallisina kovaa työtä tekevinä ihmisinä, jotka keräävät täältä sen, mikä meiltä jää yli.

Thaipoimijat kuuluvat jo kesään ja monissa kylissä he ovat odotettuja vieraita. He niin kuin avaavat kylän ikkunat talven jälkeen ja päästävät uutta ilmaa sisään.

Mutta uutta on taas tulossa.

Mitä tehdä pakolaisille, jotka ovat värittäneet varsinkin suuria asutuskeskuksia: sotapakolaisia Syyriasta, Irakista, Afganistanista?
Maan hallituksen asia on päättää heidän kohtalostaan, mutta mekin voisimme tehdä jotain.
Mitä ajattelette siitä, jos kylä ”adoptoisi” pakolaisperheen. Eli toivottaisi tervetulleeksi, ryhtyisi ystäväksi, opettaisi kieltä, tapoja ja avaisi lapsille oven kouluun.
Se voisi tuoda mahtavia tuloksia.

Minulla on maahanmuutosta omakohtainen kokemus.

Olin 21-vuotias kielitaidoton ja rahaton kun lensin Yhdysvaltoihin ilman paluulippua.  Kolme kuukautta myöhemmin olin ollut töissä puutarhassa, nahkatehtaassa, talonmiehenä ja poikaleirin ohjaajana. Puhuin surkeaa englantia sujuvasti, taskussani oli muutama sata dollaria, tyttöystäväkin nimeltään Shelley Blomenfeld ja edessä omasta mielestäni loistava tulevaisuus Amerikan ihmemaassa. Olin siis kotoutunut lyhyessä ajassa niin, että hyvä jos vielä Suomea muistinkaan.

Miten tämä tapahtui?

Siten, että nälkä pakotti ottamaan vastaan mitä työtä vaan, kielitaidottomuus pakotti opettelemaan kieltä luonnonmenetelmällä eli ihmisten kanssa juttelemalla ja ennen kaikkea se, että koko se amerikkalainen yhteisö suhtautui myönteisesti kaikkiin pyrkimyksiini.
Jos en olisi saanut ilmoitusta pääsystä ylipistoon Suomessa, saattaisin nyt valmistautua eläke-elämään Floridassa.
Tuli semmoinen käsitys, että Amerikan suuruus perustuu ennakkoluulottomuuteen vierasta kohtaan.

Miten meillä tämä kotouttaminen tehdään?

Nuoret miehet sumputetaan laitosoloihin. He seurustelevat keskenään, eivät saa tehdä työtä eivätkä opiskella.  Kuukausikaupalla heitä laitostetaan, heillä ei ole tulevaisuudestaan mitään käsitystä ja heidän ei anneta tienata rahaa vaan se annetaan kouraan kuin armopalana, että saavat ruokansa. He vain odottavat apaattisina, että viranomaiset tekevät päätöksen siitä saavatko he jäädä vai ei.

Systeemi on aivan älytön ja henkisesti tappava.  Sen sijaan, että pojat tekisivät töitä ja olisivat suomalaisten keskuudessa, he happanevat omissa hajuissaan. Ei ihme, että heistä tulee sosiaaliluukun tuttuja ja joistakin heistä ehkä tulee terroristeja.  Tämmöisestä viranomaistoiminnasta suomalainen lainsäätäjä – tai kuka sitten vastuussa onkin – pitäisi saattaa tilille – eikä maahanmuuttajaa.

Joutilaisuus on kaikkien paheiden äiti, on valitettavan totta.

Mitäpä jos kylät tarttuisivat asiaan, tarjoaisivat maahanmuuttopolitiikalle yhteistyön tervettä kättä ja saisivat sitä kautta kiintoisia tyyppejä kyläkuvaa komistamaan. Säpinää tulisi monella tavalla.

Siinähän olisi hieno projekti Suomen kylätoiminnalle maamme satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi.

Niin, mitä ajattelette?

 Riittäisikö rohkeus avata ovi arabiaa puhuvalle perheelle ja sanoa, että tervetuloa meidän kyläyhdistyksemme jäseniksi. Tästä alkaa todellinen kotoutuminen suomalaiseen todellisuuteen.

Hyvät ystävät

Kylätoiminnan ydin on meissä, sinussa ja minussa.

Me ratkaisemme, minkälaista toiminta on ja minkälainen henki kylässämme vallitsee. Tärkein asia on tietysti se, että tulemme itsemme kanssa toimeen. Kun peiliin on mukava katsoa, niin toiseksi tärkein on lähin naapuri. Naapurisopu on kylätoiminnan tärkein voima. Me muodostamme niin pieniä yhteisöjä, että riitelyyn ja vihanpitoon ei yksinkertaisesti ole varaa. Kun perusasiat ovat kunnossa, niin sitten voi heittäytyä tekemisen suuriin seikkailuihin, joissa vain mielikuvitus on rajana. Siinä tekemisessä on mukana tulevaisuus ja kun tulevaisuus on nyt, kylätoiminta on mahtava mahdollisuus.

Olette lämpimästi tervetulleita tähän juhlaan.

 

 

Kissa nostettiin Kieringissä pöydälle

Sodankylän Kieringistä on viime vuosina tullut malliesimerkki siitä, miten kylään voidaan palauttaa elinvoima ja usko huomiseen. Muutamassa vuodessa Kierinkiin on luotu uusia työpaikkoja, kauppa on avattu, bensaa myydään omassa kylässä ja matkailu osoittaa, että syrjäkyläkin kiinnostaa vieraita, jos he vain tietävät sellaisen olevan olemassa ja josta voi saada ainakin peruspalveluita.

Kierinki on menestyksen myötä saanut mainetta ja kunniaa: Lapin vuoden kyläksi se valittiin 2013, dokumenttielokuva kylän noususta on nähty televisiossa ja kymmenet lehtijutut ovat vahvistaneet käsitystä yksituumaisesta ja eteenpäinkatsovasta kylästä.

Kaikki ei kuitenkaan ole miltä näyttää. Kehittäjien rattaisiin heitellään kapuloita ja eteenpäinmenoa yritetään vaikeuttaa. Voisi kuvitella, että haittaajat ovat naapurikylästä tai kirkonkylän byrokraatteja, mutta ei, ongelmat tulevatkin kylän sisältä.

Yrittäjä Paavo Holopainen on ollut täysillä mukana Kierinki-projektissaan. Hän asuu kylässä ja on kantapään kautta kokenut sekä hienot että huonot hetket. Hänelle, ulkopuolelta kylään tulleelle, on ollut elämys olla yhtenä kyläläisistä ja nähdä Kieringissä tapahtunut muutos. Samalla on ollut ankara pettymys, että kylässä on ihmisiä, jotka pahantahtoisuudellaan haluavat sabotoida kehitystä.

Mietin sitä, kuinka paljon muualla on samanlaista sisältäpäin nakertamista? Kuinka paljon tehdään tahallaan kiusaa niille, jotka haluavat aidosti viedä asioita eteenpäin, sillä varmaa on, että tämä ei ole vain Kieringin ongelma. Holopainen vain suoraan puheeseen tottuneena on uskaltanut nostaa kissan pöydälle.

Julkaisemme alla kirjeen, jonka Paavo Holopainen on lähettänyt jokaiselle kierinkiläiselle. Siitä voi kukin tehdä johtopäätöksensä ja ajatella myös omaa kyläänsä. Joskus kehittymisen este löytyy myös peilistä.

Heikki Tuomi-Nikula

 

Kieringin kyläläisille ja Kieringin ystäville!

Tämä on henkilökohtainen kirjeeni teille kaikille. Olen sen myötä halunnut selvittää nykyistä suhdettani Kieringin kylään ja sen asukkaisiin, moniin hyviin ystäviin, vastavirtaan kulkijoille ja kaikille tulevaisuuteen vaikuttajille.

Kierinki-projektin alku

Ihastuin kylään ja sen perinteeseen. Sodan hävitykseltä säästynyt, kylärakenteeltaan tiivis ja elinkeinohistorialtaan vahva kylä. Maatalous, saha- ja myllytoiminta, metsätalous, uitto, kalastus, metsästys. Olin katsonut ja harmitellut käynneilläni Kieringissä yhä ränsistyneimpiä taloja, navettoja ja latoja Hietalan ja Kustulan alueella. Kaupparakennus oli, muttei toimivaa kauppaa.

Moskuvaarassa olin kesällä 2008 nähnyt vihreän ja elinvoimaisen kylän, ihmetellyt syytä siihen.

Marraskuussa 2010 uudella käynnillä ja tapaamisella Raimo Oikarisen ja eläinlääkärivaimonsa kanssa syy selvisi: Ylämaan naudat.

Siitä toimeen ja ohjenuorana oli: ”Kierinki eläväksi ja toimivaksi, palveluja tarjoavaksi kyläksi”.

Projektin kulku

Selvitin mahdollisuuksia Kieringin maanomistukseen, kaupan käynnistämiseen, karjanpitoon, Teija selvitti sisältökysymyksiä olemassa oleviin maaseutuyrittämisen kehitysorganisaatioihin, kulttuuriin liittyviin asioihin, jne.

Avoimia kysymyksiä oli vaikka kuinka paljon. Päätimme pitää helmikuun alussa tiedotustilaisuuden Kieringin kaupalla. Ja siitä sitten lähdettiin etenemään ripeästi, koska kevät ja kesä oli painamassa päälle

Mitä on saavutettu?

Liiketoiminnat ja samalla Kieringin palvelutoiminnat ovat toiminnassa.

Ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden. Kukin tarvitsee toistaan.

Ylämaan naudat, Kieringin Kauppa ja Kahvila, polttoainemyynti, Kieringin lomakylä, Hietalan perinneravintola, kulttuuritapahtumat, Maalaismarkkinat jne jne.

Saavutettu on myös työpaikkoja karjanhoidon, kaupan, rakentamisen, nurmiviljelyn ja oheistapahtumien puitteissa.

Kieringin kylän kokonaiskuva on muuttunut, oman toimintamme lisäksi kiitos myös talonomistajien toimintojen (lukuisat kattoremontit, maalaustyöt, uudisrakentaminen). Ei enää hävetä olla kylän ulkonäön perusteella kierinkiläinen tai Kierinkiin sitoutunut.

Kierinki on huomiota herättävän elinvoimainen, arvostettu ja laajasti tunnettu jopa koko valtakunnassa.

Missä nyt ollaan?

Ongelmia on olemassa. Joidenkin kyläläisten harrastuksena näyttää olevan valitusten, ilmiantojen ja kantelujen tekeminen, ehkä ymmärtämättä sitä, kuinka vahingollisia ne ovat.

Ne vaikeuttavat toimintaamme jatkuvasti, vaatii työaikaa selvityksiä laadittaessa ja luo epävarmuutta.

Yritystemme valvontaa viranomaisten toimesta on ollut todella paljon. Johtuen osaltaan runsaista yhteydenotoista viranomaisiin. Olemme myös ”uusi toimija” näillä maaseutuelinkeinojen alueella.

Kohdallemme on kohdistunut mm. eläinlääkärin tarkastus keväällä 2014 ilmoitus eläinten huonosta hoidosta, kaikkia elintarvikehuoneistoja koskeva Oiva-tarkastus kaupalla. Joku kyläläisistä lähetti kuolleita jäniksiä tutkittavaksi, josko niiden kuolema olisi johtunut ylämaan naudoista. No ei ollut johtunut. Loppukeväästä lumeen haudatun kuolleen vasikan pää oli tullut hangesta esiin hankien laskiessa, siitä siis valitus. Kyläläisten kutsusta eläinlääkäri ja terveystarkastaja kävivät laskemassa kärpäsiä keskikylältä, mutta harvoja löytyi. Syksyllä pinta-alatarkastus, eläinten korvamerkkitarkastus, lannoitetarkastus. Viljelysuunnitelmat on laatinut ProAgrian asiantuntijat, joten niistäkään ei ole mitään huomauttamista. Talvella 2015 Eviran tarkastaja tarkasti eläinten hyvinvointia ilmiannon perusteella, mutta ei löytänyt mitään huomautettavaa. Syksyllä lomakylän Lapin ELYn investointitarkastus koskien vuotta 2014. ELY:n investointitarkastuksen tarkastaja Helsingistä tarkasti Lapin ELYn tarkastuksen oikeellisuuden, lisäksi normaalit rakennusvalvonnan tarkastajat, eläinlääkärin tarkastus päättyneellä viikolla 21/2015.

Viranomaiset ovat kuvanneet Kieringin jatkuvissa yhteydenotoissa olevan haitanteon makua, koska kaikkien tarkastuksien perusteella asioiden on todettu olleen kunnossa eikä tarkastukset ole johtaneet toimenpiteisiin.

Monet ja tiheään tapahtuneet tarkastukset ovat myös toimineet positiivisena tekijänä, koska niiden perusteella tiedämme itse olevamme oikealla tiellä, koska tarkastuksien lopputulosten mukaan asiat ovat olleet kunnossa

Mihin nyt ollaan menossa?

Olen asunut elämäni aikana monilla paikkakunnilla. Helsingissä, Kemijärvellä, taasen Helsingissä, Hyvinkäällä, Ivalossa, ja taasen Hyvinkäällä, Auggenissa Saksassa, Rovaniemellä…

En ole aiemmin nähnyt sellaista yhteisöä kuin Kierinki. Joka haittavaikutuksiltaan vähäisten tai olemattomien vaikutusten perusteella on omalla toiminnallaan vaikuttamassa kylän elinkeinotoiminnan ja palveluiden alasajamiseen. Esimerkiksi kyläkauppa ja polttoainemyynti saattavat olla alasajon eli lopettamisen kohteena mikäli koen sen liian vaikeaksi ja vaativan jatkuvasti puhdasta riihikuivaa rahaa kokonaisuuden ylläpitämiseksi. Olemme kokonaisuudella hyvällä tiellä jatkuvaan toimintaan ja kehittämiseen, mutta tie ei kaipaa esteekseen isoja kiviä eikä routavaurioita.

Olen ollut neljän viime vuoden aikana kertyneen kokemuksen perusteella melkoisen pettynyt kylän tapaan toimia. Vanhat kaunat ja hankalat henkilösuhteet ovat hankaloittaneet toimintaa ja tulosten saavuttamista. Kylällä liikkuvat ”tiedot ja huhut” ovat faktoja tärkeämpiä.

Jotkut tuntuvat pelkäävään, että myötäsukaisella toiminnalla edesautettaisiin minun taloudellista pärjäämistäni. Siitä ei ole pelkoa pitkään aikaan. Kerroin jo helmikuussa 2011, että kyse ei ole business-toiminnasta, ne ajat ovat menneet. Nyt oli edessä Kieringin kehittäminen ja taloudellisen toiminnan mahdollistaminen. Oletin koko kylän olevan yhteisiin tavoitteisiin pyrkivän yhteisön kylän kehittämistoimiin alkaessani. Mutta näin ei ollutkaan kaikkien osalta.

Olisikohan viimeistään nyt syytä muuttaa asennoitumista yhteisiin tavoitteisiin.

Lopuksi tiivistys tilanteesta, johon ei pidä pyrkiä enkä ainakaan toistaiseksi itse pyri:

Palveluiden merkityksen ymmärtää ja havaitsee parhaiten silloin, kun ne ovat loppuneet.

Paavo

 

POROMIES 6/2014 /Heikki Tuomi-Nikula

Lapin lämpimänä pitäjät

Jokainen ensi kertaa pitkin Lappia ajeleva kysyy itseltään toisenkin kerran yksinäisen talon tai kylän nähdessään: Millä ihmeellä täällä oikein tullaan toimeen? Keitä täällä asuu?

Vastaus on yksinkertainen: porolla tullaan toimeen. Poro on se, joka elättää perheitä, kyliä, pitää yllä palveluita ja ennen muuta pitää erämaan elävänä.

Meillähän on taipumus innostua uusista asioista - ja samalla vähätellä jo olemassa olevaa tai vanhaa. Mainio esimerkki tulee metsästä.

Kun elektroniikkateollisuus mullisti Suomeakin, metsiä ja metsäteollisuutta ryhdyttiin vähättelemään. Tuntui, kun vihreä kulta olisi muuttunut Nokialandiassa arvottomaksi risukoksi. Näytti siltä, että jopa metsäteollisuus itsekin uskoi siihen ja tappoi tehtaitaan.

Toinen huimaava innoittaja on ollut kaivosteollisuus. Kun metallien suhdanteet olivat korkealla, lähes joka pitäjään suunniteltiin kaivoksia. Luontoa ja siihen liittyvien elinkeinojen puolustajia leimattiin kehityksen vastustajiksi.

Miten on käynyt?

Elektroniikan osuus on enää murto-osa sen lyhyen loiston päivistä.

Metsä sen sijaan on taas arvossaan. Se uusiutuu, tuottaa, ja kun metsäteollisuuskin oppii uusille tavoille varmistuu se, että puujalan varassa Suomen talous kestää kauas tulevaisuuteen.

Kaivosteollisuus ei kaadu Talvivaaraan, mutta kaikki saivat siitä opetuksen. Luontoa ei voi käsitellä miten hyvänsä. Ja malmin hintojen lasku ja sen aiheuttama kaivosinnostuksen jäähtyminen kertoo, että täältä ollaankin hakemassa nopeita pikavoittoja enemmän kuin kestävän kehityksen toimintaa.

Tämä on hyvä päättäjien pitäjissä tiedostaa. Mitä tehdäänkin, tehdään luonnon ehdoilla. Porotalouden äänen pitää olla voimakas, sillä poro ja sen laidunmaat oikein hoidettuna on kuin metsä: se antaa leipää isältä pojalle niin pitkään kun elo hyvin hoidetaan.

Lappi on siitä erikoinen erämaa, että se on asuttu laitoja myöten. Meillä on yli 500 kylää isompien taajamien ympärillä. Kylissä eletään pääosin samoista asioista kuin on aina eletty: sillä, minkä luonto antaa.

Porolla on siinä aivan keskeinen asema. Olisikin mielenkiintoista nähdä tutkimus, jossa selvitettäisiin poroelinkeinon vaikutus Lapin lämpimänä pitämiseen. Montako kylää ja jopa kokonaista kuntaa hiljenisi, jos poroja ei olisi?

Saattaisi olla, että tutkimuksen tulos antaisi poroväelle entistä paremmat edellytykset oman elinkeinonsa puolustamiseen, sillä siinä nähtäisiin, miten merkittävää Lapin lämpimänä pitäminen on kaikelle muulle täällä tehtävälle työlle aina maanpuolustusta myöten.

 

Itsenäisyyspäivä Hirvaalla / Heikki Tuomi-Nikula 6.12.2014

 Arvoisat veteraanit, hyvät kuulijat

Täällä on paljon isiä ja äitejä.

Mitä tuumaisitte, jos teidän poikanne, seitsentoistavuotias lukiolainen, siinä iltapuhteen aikana ilmoittaisi, että olen saanut tarpeekseni Suomen hallituksesta. Haluan kukistaa sen. Menen ulkomaille oppimaan sotataitoja ja liityn vallankumouksellisiin.

Siinäpä sitten keskustellaan asiasta. Isä voisi sanoa, että "jos olisin nuorempi, niin taitaisin lähteä minäkin".

Äiti taas, että "älä poika kulta sellaista suunnittele. Jos siihen ryhdyt ja jäät kiinni, sinua syytetään maanpetoksesta. Siitä voi saada kuolemantuomion tai ainakin elinikäisen vankeusrangaistuksen".

Hyvät kuulijat

Tuon tyyppisiä keskusteluja käytiin Suomessa tasan sata vuotta sitten. Helsingin Ostrbotnialla pidettiin kokous 20. marraskuuta 1914. Koolla oli nuoria ylioppilaita. He olivat kuohuksissaan uutisesta, jonka mukaan Venäjän tsaari, Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsija, oli kiristämässä otettaan. Suomea haluttiin venäläistää uusilla ukaaseilla ja se nosti kansallismielisen nuorison kapinaan.

Kokouksessa oli kiihkeä tunnelma. Nuoret tajusivat, että he eivät voi koulutetuille kasakoille mitään. Olisi itsemurha lähteä kaduille rettelöimään.

Niinpä he valitsivat hitaasti kiiruhtamisen. Ensin oppimaan ja sitten sotimaan.

Ruotsi olisi ollut luonteva paikka kouluttautua, mutta ruotsalaiset eivät sitä sallineet. Niinpä paikaksi valikoitui Saksa.

Vaikka Ostrbotnian kokouksessa olikin akateemisia nuoria, jääkäriliike ammensi jäsenensä kaikista kansalaisryhmistä. Heitä tuli myös kaikkialta Suomesta.

Pitkään eli käsitys siitä, että Pohjanmaalta ja ylipäätään Etelä-Suomesta olisi lähtenyt eniten nuoria miehiä jääkäreiksi.

Väkilukuun suhteutettuna Lappi oli kuitenkin tässä asiassa valveutunein. Tri Juhani Lassila, entinen Lapin läänin kouluosaston päällikkö, selvitti eläkepäivinään jääkäreiden kotipaikat. Ilmeni, että väheksytyt Lappi ja Kainuu olivatkin tässä asiassa maan kärjessä.

Muutenkin Lappi näytteli jääkäriliikkeen syntyaikaan tärkeää roolia. Venäläiset tiivistivät vartiointia rajoilla ja tekivät yllätysratsioita saadakseen maasta poistuvat nuoret miehet kiinni. Sotaoppiin menevät pojat tarvitsivat turvallisia taloja matkansa varrelle. Esimerkiksi Muurolassa oli etappitalo, josta miehet saivat suojaa, ruokaa ja opastusta. Tornion kautta meni satoja miehiä Ruotsiin ja sitä kautta Saksaan.

Tältä ajalta juontuu myös kaunis tapa itsenäisyyspäivänä: Pistämme jokaiselle ikkunalle kaksi palavaa kynttilää.

Mistä se sai alkunsa?

Siitä, että sata vuotta sitten ikkunassa palavat kynttilät kertoivat nuorille miehille, että talo on turvallinen. Sieltä sai apua.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Venäläisten riisumisessa aseista ja sisällissodaksi äityneessä välienselvittelyssä jääkäreillä oli ratkaiseva rooli. He muodostivat Suomen armeijan selkärangan.

Vuoden 1918 sota vapautti Suomen venäläisistä, mutta jakoi kansan kahtia, punaisiin ja valkoisiin. Haava oli niin syvä, että sen paranemiseen kuluisi sukupolvien aika.

Mutta sitten, vain parikymmentä vuotta myöhemmin, tapahtui ainakin kaksi ihmettä josta ensimmäinen aiheutti toisen.

Kun suurvalta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen lähes päivälleen 75 vuotta sitten, 30.11.1939 samat miehet, jotka sotivat toisiaan vastaan 1918 olivatkin nyt samalla puolella.

Ihme oli, että kansa yhdistyi niin nopeasti. Ja tämän ihmeen seurauksena Suomi pysäytti neuvostoarmeijan ja säilytti itsenäisyytensä.

Minulla oli ilo olla viime pyhänä Kiilopäällä,

Osallistuin siellä järjestettyyn Talvisota-hiihtoon, joka kantoi nimeä Kiilopään koukkaus. Sen järjestäjänä oli Talvisotayhdistys, joka erilaisilla tempauksilla kerää varoja Talvisota-patsaan pystyttämiseksi Helsingin Kasarmitorille. Hanke on jo pitkällä.

Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen voitti patsaskilpailun ja hänen luomuksensa, kolme metriä korkean valoa tulvivan pallon päällä seisova lumipukuinen sotilas valmistuu parin vuoden kuluttua.

Hiihdon aikana sää oli hieno: pilvistä, muutama aste pakkasta, sininen kaamosväri kaikissa vivahteissaan halasi tunturimaisemaa. Jokainen puu ja pensas kantoi lumen ja jään taakkaa. Siinä hiihdellessä ajattelimme Talvisodan miehiä. Hekin hiihtivät, selässä reppu ja ase. Kurja varustus, pakkasta välillä nelisenkymmentä eikä koskaan voinut tietää, mistä puskasta voi saada päälleen tulisuihkun.

Talvisotaa voidaan hyvällä syyllä sanoa Suomen vapaussodaksi. Se yhdisti punaiset ja valkoiset samalle puolelle, saman asian taakse.

Tarvittiin vielä Jatkosota ja sitä seurannut Lapin sota, jotta vapautemme oli asein turvattu.

Tämä oli takuu sille kehitykselle, jonka olemme nähneet sotien jälkeen. Suomi nousi suorastaan häikäisevällä tavalla henkisesti ja taloudellisesti kansankuntien parhaaseen kastiin.

Suomesta tuli aito demokratia, yksi niistä Pohjolan valtioista, joista käydään hakemassa mallia kaikkialta maailmasta.

 

Hyvät kuulijat

Itsenäisyyspäivän vietto meillä on aika erikoinen: sen sijaan, että ampuisimme ilotulitusraketteja ja järjestäisimme karnevaaleja, me istumme vakavina juhlassa isien töitä muistelemassa, ylevöidymme Finlandiaa kuunnellessa, Maamme-laulu soi ja illalla sytytämme kynttilät ikkunalle ja istumme tv:n ääreen katsomaan, miten omat edustajamme juhlivat tätä päivää presidentin linnassa. Sankarihaudoilla palavat kymmenet tuhannet kynttilät kaikkialla Suomessa.

Kuulun niihin, jotka tykkäävät tästä tavasta. Itsenäisyyspäivän aiheuttama ilo on niin pakahduttava ettei oikein sanotuksi saa. Siksi tämä juhlavuus, vahva traditio ja tapahtuneen muistelu ja kunnioittaminen ovat tehneet joulukuun kuudennesta vuoden juhlallisimman ja tärkeimmän päivän.

Meistä jokaisella on henkilökohtainen suhde itsenäisyyteemme liittyvään menneeseen. Oma isosetäni murhattiin vuonna 1918 ja isäni ammuttiin niin seulaksi jatkosodassa, että kotiin ehti tieto hänen kuolemastaan ennen kuin huomattiin, että elossahan tuo sittenkin on.

Erityistä itsenäisyyspäivään luo täällä Lapissa ja Rovaniemen seudulla tapahtunut Lapin sota. Aika tasan 70 vuotta sitten saksalaiset vetäytyivät kohti pohjoista. Halstin joukot lähestyivät Kemin suunnasta, Rovaniemi paloi.

Tähän muistojen ja myös kiitoksen päivään liittyvät ne kolme tärkeää asiaa, jotka ovat kantaneet kansamme vaikeíden aikojen yli: koti, uskonto, isänmaa.

Mutta, hyvät kuulijat

Tämä on tietysti päivä, jolloin aivan erityisesti on tarkasteltava sitä, miltä tulevaisuus näyttää.

Tärkein ensin: Olemme saaneet elää 68 kokonaista rauhan vuotta. Se on tehnyt mahdolliseksi sen kehityksen, jossa olemme nyt.

Elämme historiamme vaurainta aikaa. Olemme kiinteä osa läntistä maailmaa, Euroopan unionin jäsen. Voimme matkustaa vapaasti minne tahansa, saamme tietoa niin paljon ja niin monipuolisesti kuin kykenemme ottamaan vastaan. Yhteiskunnan velvoittavana tavoitteena on lause: Ketään ei jätetä.

Meillä on vapaat, salaiset vaalit, joissa kuka tahansa voi olla ehdokkaana.

Voimme sanoa ja kirjoittaa mitä haluamme ilman sensuuria. Ja lapsemme voivat kouluttautua niin pitkälle kuin päätä riittää.

Meidän ja lastemme velvoittava perinne on taata se, että hyvä kehitys jatkuu.

Meillä siis menee hyvin...vai meneekö sittenkään?

Kun seuraamme uutisia, tuntuu kuin olisimme ajautuneet eksyksiin: terveydenhuolto kangertelee, vanhuksia lyödään laimin, synnytysmatka voi olla 500 kilometrin mittainen, kirkosta erotaan jonkun poliitikon älähdyksen johdosta, teitä ei ole varaa kunnostaa ja Lapin asioista päätetään Helsingissä. Ja sitten Suomen asioista ei päätetäkään Helsingissä vaan Brysselissä.

Silti julkisen metelin perusteella maailman tärkein asia on uusi avioliittolaki, Guggenheimin museo tai pääministerin hammaskalusto.

Tulee mieleen nuo sadan vuoden takaiset ajat. Silloin nuoriso, kyllästyneenä keskusvallan komentoon, päätti irrottaa Suomen Venäjästä ja tehdä Suomesta itsenäisen valtion, joka itse päättää omasta kohtalostaan.

Onko meillä tällä hetkellä samanlaisia ajatuksia? Kyteekö jossain separatistinen siemen, joka yllyttää kapinaan esivaltaa vastaan. Pitäisikö ainakin Lappi irrottaa, jos ei muuta, niin ainakin autonomiseksi osaksi Suomea, samaan tapaan kuin miten Ahvenanmaan maakunnassa asia on järjestetty.

Tätä asiaa kannattaa pitää esillä sitä voimakkaammin, mitä enemmän päätösvaltaa siirretään Lapista muualle.

Nykyajan mediamyllyssä, joka perustaa elämänsä pääosin pintaliitojen ja sensaatioiden etsintään, kannattaa pitää pää kylmänä.

Elämän onnellisuus ei ole kiinni julkisuuden pintakuohuista. Koti on maailman keskipiste. Meille tärkeämpää on tuntea, että ihminen, jonka kanssa asun, rakastaa minua ja itse teen kaikkeni, että olen rakkauden arvoinen. Ovatko lapset terveitä. Onko heidän tulevaisuutensa turvallinen. Riittävätkö rahat laskuihin. Elänkö sovussa naapureiden kanssa.

Suuressa maailmassa pienet asiat ratkaisevat, koska pienet asiat ovat niitä, jotka antavat mahdollisuuden tehdä ja ajatella suuria.

Hyvät kuulijat

Koti on maailman keskipiste, Lappi maailman paras paikka asua ja isänmaamme nimi on Suomi.

Olemme onnekkaita. Saamme istua täällä yhdessä pelkäämättä. Voimme kykyjemme mukaan palvella niitä arvoja asioita, joihin itse uskomme.

Saamme elää vapaassa maassa, joka on maailman paras.

Sen tekijöitä: itsenäisyytemme varhaisia takojia, sotiemme veteraaneja, taitavia ja kylmäpäisiä poliitikkoja, sodanjälkeisiä ahkeria sukupolvia ja tämän ajan ennakkoluulottomia nuoria: kaikkia heitä voimme ajatella syvän kiitollisuuden vallassa.

Suomella voi juuri nyt mennä taloudellisesti vähän vinksin vonksin, mutta ei hätää. On selvitty niin paljon pahemmastakin, että nämä ongelmat ovat leikin tekoa.

Siksi ystävät: Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tätä kannattaa viettää, sillä se on tarkoitettu meille kaikille.

 

Lappilaiset Kylät ry, Toimintapäivien avaus Luostolla 26.10. 2014

Hyvät kylien naiset ja miehet, hyvät ystävät.

Mitähän meidän oikein pitäisi tästä maailman menosta ajatella?

Rajanaapurimme Venäjä valtaa itselleen lisää alueita vain tunnin lentomatkan päässä Helsingistä.

Ruotsin merivoimat on sotatilanteeseen verrattavissa olevassa hälyvalmiudessa ja myös Suomen ilmatilassa käy tarkistuslennoilla vieraan vallan sotakoneita.

Kaikissa Euroopan maissa puolustusvoimien tarpeet otetaan uudelleen käsittelyyn. Sen sijaan, että rahaa pantaisiin koulutukseen tai vanhusten hoitoon, sitä pannaankin sotakoneiston parantamiseen.

Euroopan talous on taantumassa. Se käy myös kauppasotaa Venäjän kanssa ja meillä tämänkin vuoksi saadaan kuulla yritysten tulosvaroituksia ja irtisanomisia. Sanotaan, että olemme menossa syvempään lamaan kuin 30- tai 90 -luvuilla nähtiin.

Ja lisää vettä myllyyn: maaseudun, siis meidän, omakotitalojemme arvoa ei - uutisten mukaan - enää noteerata juuri miksikään. Jos siis aikoo myydä talonsa ja haluaa muuttaa osakkeeseen kaupunkiin, on valmistauduttava siihen, että talon hinnalla voi hyvässä lykyssä saada parikymmentä neliötä kaupunkitaivasta.

Eikä tässä vielä kaikki

Kun valtion talous on ajettu ahdinkoon, säästöjä haetaan kaikkialta. Säästäminen tietysti on hyvä ja kun hyvää on luvattu liikaa ja organisaatioita paisutettu yli tarpeen, säästämisen ymmärtää.

Mutta rajansa kaikella.

Otan esimerkin, jolla toteutuessaan olisi maaseudun nuoriin tyrmäävä vaikutus ja se vaikutus tuntuisi koko Suomeen.

Puhun koulutuksesta.

Suomeen tuli peruskoulu 1970-luvulla ja se toteutettiin ensimmäiseksi Lapissa. Se avasi jokaiselle nuorelle mahdollisuuden päästä koulutiellä niin pitkälle kuin pää kesti. Peruskoulun avulla Suomi haravoi lahjakkuudet syrjäseutuja myöten.

He ovat olleet keskeisenä tekijänä yhteiskuntamme rakentamisessa.

Peruskoulun lisäksi Lapin läänin voimamiehet yhdessä koulutukseen uskoneen maan hallituksen kanssa saivat aikaan sen, että esimerkiksi Lapin läänin jokaisessa kunnassa oli oma lukio.

Se tarkoitti, että varallisuuteen katsomatta jokainen tyttö tai poika voi kirjoittaa ylioppilaaksi ja samalla raivata tiensä siihen opinahjoon, jonka katsoi itselleen sopivimmaksi.

Nyt asiaa tarkastellessa, koulutusjärjestelmämme kehittäminen on ollut valtava saavutus. Se on antanut mahdollisuuden lapsillemme nousta tasaveroisesti muiden kanssa niin korkealle kuin lahjat ovat riittäneet.

Entä mitä nyt, Herran vuonna 2014 tapahtuu, kun elämme hyvinvoinnin, yltäkylläisyyden ja agry birdsien maailmaa?

Juhlat on juhlittu, rahat on loppu, sanovat hallitusherrat.

Se vaivalla ja innolla saatu koulujärjestelmäkin on uhanalainen. Sellainen laskelma on, että Lapista jo parin vuoden kuluttua hävitettäisiin 20 lukiota. Vain Rovaniemi, Kemi-Tornio ja Sodankylä voisivat pitää lukionsa.

Mitä tämä merkitsisi?

Se kehitys, joka on nyt vallalla, vain kiihtyisi. Eli maaltamuutto maakuntakeskuksiin, sillä jos perheen nuorten pitäisi koulun vuoksi muuttaa kaupunkiin, vanhemmat ajattelevat, että myös heidän on niin tehtävä.

Ja on tietysti toiveajattelua, että joku Rovaniemi voisi pysäyttää muuttoliikkeen. Poliittinen tavoite näyttää olevan, että maakunnat tyhjennetään ja väki tungetaan pääasiassa kehäkolmosen sisään pääkaupunkiseudulle.

Ja asian toinen puoli: lahjakas nuori voisi jäädä korkeamman koulutuksen ulkopuolelle vain siksi, että omalta paikkakunnalta ei lukiota ja sitä kautta porttia jatko-opintoihin ei löydy. Ja vaikka peruskoulu säilyykin, sieltä saatu opetus voi heikentyä. Kun lukio loppuu, lähtee päteviä opettajia muualle ja niin peruskoululle tärkeä resurssi jää pois.

Tämä kierre olisi kohtalokas pitäjien ja kylien elinvoimalle ja niille nuorille, jotka haluaisivat opiskella, mutta joilla ei olisi taloudellisia mahdollisuuksia.

Meillä virallinen Suomi on hirveän huolissaan syrjäytyneistä nuorista, ja aivan syystäkin.

Ei siinä kuitenkaan huolissaan oleminen auta: pitää tehdä. Kuvitteleeko joku, että lapsi ennen murrosikää tietää, mikä hänestä tulee isona? Kun koulutus minimoidaan, ei ole varttuvalla lapsella ole mahdollisuutta kypsyä ja nähdä mikä hänestä voisi tulla. Ja niin syntyy syrjäytyneitä peräkammarin poikia ja tyttöjä joista presidenttiä myöten ollaan sitten huolissaan.

Oireita siitä mihin nykypolitiikka johtaa ja mitä tuleman pitää saatiin lukea viime keskiviikon lehdestä. Lapin väkiluku on vähentynyt taas monella sadalla. Meitä on enää reilut 181 000 ja maakunnan ainoa kasvukunta on Rovaniemi.

Vanha sanonta on, että kyllä pidot paranee kun väki vähenee.

En ole ihan varma,. oliko vanha kansa oikeassa.

Hyvät ystävät!

Lappilaiset Kylät ry:n toimintapäivillä on puhuttu tällä kertaa paljon tiedottamisesta.

Siis siitä, että opettelemme saamaan asiamme julkisuuteen ja sitä kautta yritämme vaikuttaa omien elinolojemme parantamiseen. Ja kun me puhumme omista elinehdoistamme, puhumme ennen muuta siitä, missä meidän lapsemme ja lapsenlapsemme saavat elää ja olla.

Ei riitä, että me purnaamme asioista aamukahvipöydässä tai Shellin baarissa. Meidän on noustava barrikaadeille, pantava edustajamme töihin ja jos heistä ei siihen ole, valittava uudet ja rohkeammat maakunnan puolustajat.

Meidän on myös sidottava entistäkin lujempi suhde oman kuntamme päättäjiin. Kirkonkylä on kunnan sydän, mutta kylät ovat sen suonissa virtaava veri, jonka ansiosta kunnan sydän sykkii. Siksi kylien on osattava pitää yhtä ja olla yhtä myös kuntakeskuksen kanssa.

Mutta kuten hyvin tiedämme, vaikka maailmalla soditaan, Suomessa lama koettelee, Lapista poismuutto voimistuu ja koko näkymä on tyly ja ankea, niin emmehän me kuitenkaan näänny sen alle.

Täällä eletään vain kerran ja siksi meidän pitää myös osata nauttia elämästä. Vanhan rallin mukaan "ei meitä surulla ruokita, se on ilo joka elättelee".

Niinpä, hyvät ystävät, minulla on iloa toivottaa teidät lämpimästi tervetulleiksi tähän juhlaan.

 

KAIRALAN KYLÄJUHLA 12.7.2014 Heikki Tuomi-Nikula

Lappilaiset Kylät ry, puheenjohtaja

Korkealta tunturista avautuu näkymä jokilaaksoon, jossa tarunhohtoiset Kitinen ja Luiro yhtyvät. Kairalan kylä siintää kahden puolen Kitistä. Kylää hallitsee maiseman avaruus, vauraudesta kertovat laajat niityt ja pellot. Vankat punaisina loistavat peräpohjalaiset mahtitalot seisovat lujina paikoillaan, ovat seisseet jo sukupolvien ajan. Ne kertovat isien työstä ja ankarasta ikuisesta maasta, joka antaa jos antaa.
Tuntureiden ympäröimän kylän pitäisi olla köyhää korpi-Lappia, takapajulaa, mutta tulija huomaakin, että täällä asuu sivistys sopusoinnussa ympäristön kanssa.
Täällä on asuttu satoja vuosia ,hyviä ja huonoja aikoja, mutta aina on savu noussut Kitisen törmältä.


Hyvät kairalalaiset, juhlaväki

Kun minua pyydettiin tänne puhujaksi, innostuin.
Mitä tiedän Kairalasta? Mitä ylipäätään Pelkosenniemestä?
Äkkiä ajatellen, eihän Jumalan selän takana voi olla mitään. Niin paitsi iänikuinen Vuotos-sota, kunnanjohtaja Laurilan traaginen poismeno, Pyhätunturi, Suvannon kylä ja paraatipaikalla Antti Hulkon patsas. Ja uusimpana on parin viikon kuluttua tulossa patsas myös Paavali Pelkoselle, Pelkosenniemen isälle, riidanhaastajalle, sinnikkäälle uudisasukkaalle ja varsinaiselle häntä-heikille. Täällä taitaa olla peräti parikymmentä sukua, jotka pitävät Paavalia kantaisänään.
Siinä on asioita, jotka ovat luoneet vieraalle lehtiotsikoiden kautta kuvan Pelkosenniemestä.
Halusin tietää enemmän pitäjästä, joka sijaitsee Suomi-neidon sydämen kohdalla. Sen sykkeestä siis riippuu, miten koko Suomi voi. Tämän siis pitäisi olla pienoiskuva koko Suomesta, sen elinvoiman lähde.
Mutta kun katsoo tilastoja, niin tulee vähän himmeä olo.
Kunnan väkiluku laskee hälyttävästi. Pelkosenniemi ei ole Suomen pienin kunta, mutta väkimäärältään vähäisin Lapissa. Kyläkouluista ovat oppilaat kadonneet, vaivalla saatu lukio on lopetettu. Keskustelua käydään kunnan lopettamisesta ja siitä, pitäisikö sen olla osa vanhaa emoaan Sodankylää vai pitäisikö liittyä Kemijärveen,
Pitäisikö tässä nyt masentua?
Eipä tietenkään.
Pelkosenniemellä on ollut, ja on, edelleen isänmaalleen paljon annettavaa. Sellainenkin tosiasia, että täällä pysäytettiin aikoinaan idän jättiläinen, ryssä, jonka tarkoitus oli tätä kautta koukkaamalla katkaista Suomi ja ottaa Lappi haltuunsa, se aateloittaa pitäjän Suomen sykkiväksi sydämeksi.
Tätä mainetekoa olisi syytä tuoda paljon enemmän esille kuin mitä tehdään. Se on todellinen, historiaan vaikuttanut urotyö.

Mutta, hyvät ystävät, on parasta palata juurille, tänne Kairavuopion eli siis Kairalan kylään.
Työssäni minulla oli onni tavata suuri joukko mielenkiintoisia ja lahjakkaita ihmisiä. Eräänä keväänä, toistakymmentä vuotta sitten, valittiin Lapin Kansaan kesätoimittajia kuten joka kevät. Yhtenä joukossa oli nuori mies, avoin katse, hyvä ryhti, valppaat silmät, positiivinen elämänasenne.
Ajattelin, että tämä me kyllä valitaan.
Sitten nuori mies kertoi, että hän on keskustan valtuutettuna Pelkosenniemellä.
Lapin Kansa on poliittisesti puolueeton lehti ja päässäni välähti, että voi turkin pippuri, enhän minä tänne politrukkia halua. Poika teki kuitenkin vaikutuksen ja kun sovimme, että jos hän ei kirjoita Pelkosenniemen kunnallispolitiikasta, saa paikan.
Näin sovittiin.
Eipä ollut pojasta esimiehillä huolta: teki mitä sovittiin ja enemmänkin. Ja taisi kirjoittaa kotikuntansa politiikastakin, mutta tavalla, joka on hyvälle journalistille ominaista: ei sekoittanut omia mielipiteitään käsittelyssä olevaan juttuun.
Mitäpä sitten.
Sama kaveri piti täällä viime kesänä juhlapuheen samassa paikassa kuin minä nyt.
Karilan Juhanista, Gorillan kirjoittajasta ja Helsingin Sanomien arvostetusta toimittajasta on kysymys.
Kairalan kasvatti.
Tämäkin tapaus osoittaa miten ihana on Suomemme maa. Tänne luotiin 1970-luvulla peruskoulu, jonka ansiosta kaikilla on ollut varallisuudesta riippumatta mahdollisuus kouluttautua niin pitkälle kuin pää kestää. Näin on löytynyt lahjakkuuksia, joista koko isänmaa voi nauttia. Tämä lahjakkuuksia keräävä kampa ulottuu kaikkialle ja kaikkiin sosiaaliryhmiin ja myös tänne.
Jos minulla olisi nyt malja, nostaisin sen Suomen koululaitokselle ja sen kehittäjille. J.W. Snellman jo tiesi, että sivistyksessä on pienen kansan voima ja Suomi on sen konkreettisesti osoittanut.
Pelkosenniemeltä, ja Kairalasta, on muutenkin tullut paljon lahjakasta väkeä tiedonvälitykseen. Olen törmännyt ainakin Talvensaariin, Rantaan ja Leinoseen ja varmasti sellaisiinkin, jotka eivät ole kotipaikkaansa kuuluttaneet.
Jos olisin kunnanjohtaja Parkkinen, kutsuisin koko Pelkosenniemen tiedotusmafian onkimaan harreja Luirolle ja samalla loisin heidän kanssaan strategian, millä kunta nostettaisiin sille kuuluvaan maineeseen.
Hyvät kairalalaiset
tämä teidän kylänne on rikas.
Rikkaaksi sen ovat tehneet ihmiset, te.
On totta, että kylä on elänyt suurempiakin aikoja. Väkeä on ollut parhaimmillaan yli 300. Täällä aloitti Pelkosenniemen ensimmäinen koulu, raitilla riitti kulkijaa, joella uittajaa, navetassa ammujaa ja kaupassa kävijää.
Sota pyyhkäisi toisen puolen kylästä maan tasalle, toinen puoli säilyi.
Kuten muuallakin, myös täällä yhteiskunnan rakennemuutos 1960-luvulta alkaen hävitti perheviljelmät ja sitä kautta työt. Mentiin Ruotsiin ja etelään työn ja leveämmän leivän perässä.
Samalla menivät palvelut.
Mutta kylä jäi ja kylään ihmisiä, jotka sinnikkäästi uskoivat, että kyllä täälläkin voi elää. He ovat pitäneet Kairalan kunnossa ja kyenneet nostamaan sen eturiviin Lapin kylien joukossa.
Tähän samaan ajanjaksoon 1970-luvulle, osuu myös Suomen nykyisenkaltaisen kylätoiminnan synty. Edellisellä vuosikymmenellä maaseudulla vallinnut apatia ja suoranainen maaltapako muuttui kun tajuttiin, että eihän maaseutu voi olla pelkkä työvoiman ja raaka-aineen luovuttaja. Ei paikalliskulttuuria voi eikä saa hävittää.
Maaseudun puolestapuhujien tueksi tulivat yllättäen arabisheikit. Tuli järisyttävä 1970-luvun öljykriisi, joka sammutti kaupungeista neonvalot, laski asuntojen lämpötiloja ja lamaannutti Suomen lisäksi koko kulutushysteerisen maailman.
Se herätti ihmiset tajuamaan omavaraisuuden ja omatoimisuuden arvon ja mistä ne löytyivät: ne ovat siellä mistä olemme kotoisin eli maalta. Kun kaupungit eivät tarjonneetkaan enää sellaista onnelaa ja turvapaikkaa kuin oli kuviteltu, elämä kylissä sai uutta uskoa.
Samaan aikaan syntyi myös kylätoiminta sellaisena kuin sen nyt tunnemme.
Mielenkiintoista on pohtia, miksi kylätoiminta on menestynyt niin hyvin kuin on käynyt. Olihan kylissä vanhastaan hienoja ja arvostettuja järjestöjä: nuorisoseurat, maamiesseurat, työväenyhdistykset, kotitalousnaiset, martat ja ties mitkä hevosjalostusyhdistykset.
Ja ilman järjestöjäkin kylissä osattiin toimia. Naapuria autettiin, yhdessä tehtiin talkoita ja juhlia, heikommista pidettiin huolta. Kylä oli maailman napa jossa hoidettiin kaikki asiat eikä siihen viranomaisia tai erityisiä organsisaatioita tarvittu.
Siitä huolimatta kylätoiminta löi itsensä läpi. Kylien asukasrakenne oli muuttunut ja muuttumassa, Vanhat tukipilarit järkkyivät. Uudelle toimijalle oli tilaus.
Yksi syy menestykseen saattaa olla se, että Suomen kylätoiminta syntyi tarpeesta ilman poliittisia intohimoja. Se koettiin alusta alkaen poliittisesti puolueettomaksi, pelkästään kylän yhteistä etua ajavaksi toiminnaksi. Vaikka kylätoiminnassa on otettu usein voimakkaasti kantaa paikallisesti kiivasta keskustelua herättäneisiin kysymyksiin, siitä huolimatta se on kyennyt pysymään politiikan ulkokehällä - politiikkaan vaikuttaen, mutta ei siihen sotkeutuen.
Usein ajatellaan, että maalle jäivät asumaan vain ne, jotka eivät muualle päässeet tai muualla pärjänneet. Siis aloitekyvyttömät, passiiviset ja arat paikallaan pysyvät.
Tämä luulo on osoittautunut tyystin vääräksi.
Vuonna 1977 julkaistiin Jorma Korhosen (tämä on eri Jorma kuin se Kemijärven mainio toimittaja) tutkimus "Maaseudun kyläyhteisöjen aktiivisuus. Selvitys kylien väestön omatoimisuudesta."
Tutkimus osoitti, että luulot passiivisista ja saamattomista kyliin jääneistä luusereista ei pidä paikkaansa. Osoittautui, että kylissä on potentiaalia kehittää ja luoda uutta. Niissä asuu rohkeita ja idearikkaita ihmisiä.
Kun tutkimus julkaistiin, se herätti suurta huomiota: Kaupunkipaikoissa ihmeteltiin miehissä sitä, että maaseudulla asuu ihan täyspäistä väkeä.
Me, joilla on multaa varpaiden välissä, emme yllättyneet. Jos missään, niin täällä tarvitaan omatoimisuutta, kekseliäisyyttä, taitoja, luovuutta ja sosiaalista osaamista, että selviydytään. Täällä, jossa palvelut ovat ties missä ja huononevat jatkuvasti, on kerta kaikkiaan osattava elää, jos aikoo selvitä hengissä.
Ja mikä ihmeellistä: kylässä voi pärjätä nahjuskin, sillä naapurit kyllä huolehtivat aivan toisella tavalla kuin kaupungeissa, jossa naapuria kutsutaan sosiaaliviranomaiseksi.
Tähän omatoimisten ja maahan uskovien ihmisten joukkoon teki Suomen kylätoiminta tilansa. Sille tuli aatteellinen ja käytännöllinen tehtävä: piti nostaa kylissä asuvien itsetunto sille tasolle minkä se ansaitsi. Piti näyttää, mikä arvo on kylällä: sen perinteillä, rakennuksilla, maisemalla.
Piti vahvistaa elämänuskoa niihin, jotka katsoivat kateellisina, kun joka kesä raitille ilmestyi Ruotsin rekisterissä Volvoja joista purkautui uusissa hepenissään entisiä kyläläisiä.
Oli tärkeää huomata, miksi he palasivat. He tulivat ja tulevat edelleen hoitamaan juuriaan. Hakemaan entisiltä kotikonnuiltaan elämänvoimaa, jotta jaksaisivat siellä missä arkeaan elävät.
Suomen Kylätoiminta ry on puhaltanut uutta virettä läpi koko Suomen maaseudun. Elämänuskon palauttaminen on vain yksi, mutta tärkeää on käytännön apu ja vaikuttaminen kylien puolesta maamme päättäjiin. Kunnissa on tajuttu taas kylien merkitys. Vuoropuhelu kunnan päättäjien ja kylien välillä on muuttunut alisteisuudesta tasaveroiseksi.
Maakuntakeskuksissa on oivallettu, että ilman elävää ympäröivää maaseutua ei olisi kaupunkiakaan. On ollut ilo myös nähdä, että kylätoiminta on noteerattu maan hallitusta myöten.
Tällä hetkellä Suomessa on lähes 3100 rekisteröityä kyläyhdistystä. Kyläsuunnitelmia on 2200. Kylissä pyörii myös raha: hankerahoituksen kokonaisarvo on 37 miljoonaa euroa.
Luvut osoittavat miten järjestäytyneestä kylätoiminnasta on tullut olennainen osa maaseudun elämää.
Näyttää siis hyvältä, mutta ei ruusupuskaa, jossa ei olisi myös piikkejä.

Hieno näyttö yhteisvoimasta

Epäilevinkin hieraisi silmiään Kinisjärvi-Vuoman kylätalossa Kittilässä, kun seinälle viritetylle valkokankaalle ilmestyi ministeri Krista Kiuru ilmielävänä.

-Voi kun on mukava nähdä teitä, sanoo ministeri ja heilauttaa kättään. Johanna Ohjala-Niemelä tuikkaa myös takaa terveisiään.

Poliitikot olivat innoissaan, kun pääsivät osallistumaan kyläjuhlaan edes virtuaalisesti. He saivat hivenen siitä kunniasta, joka kuuluu Kinisjärvi-Vuoman kyläläisille.

Oltiin valokuitujuhlassa. Tai paremminkin juhlitaan siitä, että lähes kaikki Kinisjärven ja Vuoman kylien talot on liitetty valokaapelilla maailman tiedon valtatielle. Sieltä jokainen voi poimia haluamansa viihdettä tai tietoa, hoitaa pankki-kauppa- tai virastoasioitaan tai vaikkapa nähdä omaisiaan kuvaruudussa vaikka joka päivä.

Vaikka Suomen hallitus tavoitteleekin kaikkien kansalaisten saamista valokuituyhteyden piiriin, se ei ole ollenkaan itsestään selvää. Suurissa taajamissa se käy helposti ja kohtuuhinnalla, mutta kaukana kylissä tilanne on toinen. Kaapelin vetäminen on kallista.

Kinisjärvi-Vuomassakin tämä tiedettiin, mutta tehtiin silti ja lopulta edulliseen hintaan. Temppu vaati osuuskunnan perustamisen ja kyläläisten vahvan yhteenpuhaltamisen hengen. Se muuttui talkootunneiksi, talkootunnit rahaksi ja sitä kautta yhteisen kyläverkon rahoittamiseksi. Seuraus oli, että liittymä taloutta kohti jäi alle 400 euroa!

Kyläverkkoja on suunnitteilla muuallakin Lapissa, mutta Kinisjärvi-Vuoma on ensimmäinen ja samalla loistava esimerkki, mihin kyläläisten yhteisvoimin voidaan päästä. Kunniaa tästä ansaitsevat myös virkamiehet, jotka neuvoin edesauttoivat hankkeen kaikissa vaiheissa. Reilun tunnustuksen he juhlassa saivatkin.

Tupa oli täynnä väkeä. Päivällä virallista ohjelmaa, puheita ja muisteluja ja Lampelan Jukan haitarinsoittoa, sitten herkullista porokeittoa, mehevät kakkukahvit ja illalla karaoketanssit.

Ja voipi vain arvata, mitä pöydissä ja pihalla illan päälle poristiin: tietenkin seuraavaa kyläprojektia. Kun on saatu tuuli purjeisiin, niin silloin pitää antaa mennä.

Kinisjärvi-Vuoman asukkaat ovat näyttäneet mitä tapahtuu, kun kylissä osataan vetää yhtä köyttä. Saadaan tuloksia ja kaikille iloa. Kaapelimiehet sanovat, että tämä kuitu kestää ainakin 50 vuotta. Mahtavaa! Kiitos esimerkistä ja onneksi olkoon.

Heikki Tuomi-Nikula


Kiitos ystävät.

Ensimmäinen puheenjohtajuusvuoteni on takana ja tuntuu hyvältä: olen saanut tutustua aivan verrattomiin ihmisiin. Oikeastaan niin arvelinkin kun tähän ryhdyin.

Ajattelin, että kylätoiminnassa ei voi olla kuin parasta väkeä. Ja arvelu piti paikkansa.

Vuosi on ollut tutustumisen ja rakentamisen aikaa. On ollut hienoa nähdä se into ja halu jolla kyliä kehitetään ja sitä kautta luodaan entistä paremmat edellytykset kylissä asumiselle.

Kyläseurat ja kyläneuvostot ovat vahvistaneet asemaansa. Ne keskustelevat entistä tasaveroisemmin kuntapäättäjien kanssa. Kun kylät lyöttäytyvät yhteen, niiden ääni kantaa vahvempana ja päättäjien on otettava se myös huomioon. Yhteistyö onkin se voima, joilla asioitamme parhaiten viedään eteenpäin.

Alkavan vuoden avainasia onkin yhteistyö kylien ja kylien ja kunnan kanssa. Kylä ja kunta eivät voi olla vastakkain vaan rinnakkain. Jotta kylissä on riittävästi voimaa, tarvitaan joka pitäjään kyläneuvosto, jota kautta asiat menevät päättäjille. Hyviä esimerkkejä tästä jo on.

Myös jäsenkuntaamme on vahvistettava. Lappilaiset Kylät antaa apunsa kaikille kylille - olivatpa nämä jäseniämme tai ei - mutta jäsenyyden kautta toimintaan tulee pitkäjänteisyyttä ja mikä tärkeintä: kun tietää miten asioita muualla tehdään, voi ottaa mallia tai antaa toisille oppia. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja virheitä.

Uusi vuosi alkaa osaltamme hienosti. Lappilaiset Kylät ry saa oman toimiston keskelle Rovaniemen kaupunkia, Ukkoherrantielle. Huoneistossa toimivat myös Melan Lapin aluetoimisto että 4h:n Lapin yksikkö. Kyläasiamiehemme Pirjo Riskilällä on siis valmiiksi mukava ja tuttu työyhteisö kun hän tammikuun alussa aloittaa siellä työnsä.

Kulunut vuosi on mennyt kuin siivillä. Huipentumana olivat kylätoimintapäivät Levillä, joissa oli mainio tunnelma ja hyvä meininki. Siitä kiitos kuuluu kaikille osanottajille, erityisesti Pirjolle, joka valmisteli tapahtuman ja hallitukselle, joka sai yllätyksekseen hoitaa päivien järjestelyt. Oli kuulkaa hienoa nähdä, miten toimeen tartuttiin kun niihin piti tarttua.

Ja loppu hyvin, kaikki hyvin: Riskilän Pirjo, joka sairastui juuri tapahtuman aattona, parani ja on täydessä iskussa kun uusi vuosi koittaa.

Kiitos siis kuluneesta. Tehdään vuodesta 2014 yhdessä hyvä.

Heikki Tuomi-Nikula puheenjohtaja


Kyläpuulaaki

Rovaniemi loistaa valtakunnankin valoissa esimerkillisellä kylätoiminnallaan. Aluelautakuntien perustamisella halutaan turvata se, että kylien ääni kuuluu päätöksentekoon asti. Ja Rovaniemen tapauksessa erityistä on, että aluelautakunta voi suunnitella kyliin palveluita ja saa myös rahaa niiden toteuttamiseen. Kuin huomaamatta naapurikylät on saatu vetämään yhtä köyttä. Se on mahtava etu asioita ajettaessa.

Ei ihme, että Rovaniemen malli kiinnostaa myös muuta Suomea. Kun päätöksenteko on siellä, keitä päätökset ensisijaisesti koskevat, moni itsensä unohdetuksi tuntenut kylä saa tästä rutkasti elämänuskoa.

Rovaniemen malli ei tietenkään sovi sellaisenaan kaikille. Keskeisintä siinä on kuitenkin viesti joka Rovaniemeltä lähtee: Myös kylät voivat saada äänensä kuuluviin, jos siihen kunnan päättäjillä on halua.

Yksi mainio esimerkki kylien yhteistyöstä löytyy Ylitorniolta.

Ylitornion Kyläpuulaaki -tittelin alle on ryhmittynyt kymmenen kyläyhdistystä ja lisäksi yksi metsästysseura. Puulaaki kokoontuu kuusi kertaa vuodessa. Tämän vuoden avauksessa Kaulinrannan monitoimitalolla oli Rauha Turusen johtamassa kokouksessa 26 osanottajaa, ja mikä tärkeää; paikalla oli kuunteluoppilaina ja kysymyksiin vastaajina myös kunnanvaltuutettuja ja virkamiehiä.

Tämä Kaulinrantahan tuli juuri tutuksi, kun liikenneministeri Merja Kyllönen sai viime viikolla tehtäväkseen kyläläisiltä siirtää rautatie pois kylän keskustasta. Vaatimus on ymmärrettävä, kun kahvikupitkaan eivät pysy pöydällä junan jyskiessä ohi.

Viime vuonna Puulaaki nosti tärkeitä asioita esille: tietoliikenneyhteydet, vanhuspalvelut, turvallisuus- ja nuorisoasiat. Käsittelyssä olivat myös kunnan isot hankkeet maankäytön suunnittelusta maisema-projekteihin. Aivan olennaista on, että kuntalaiset pääsevät laajalti vaikuttamaan päätöksiin jo asioiden valmisteluvaiheessa.

Ensi heinäkuussa toteutuu kylien yhteinen suurprojekti "Ei mithään raijjaa". Silloin Ylitornio tanssii, soutaa ja soi ja käy kauppaa kokonaisen viikon. Jos hyvin käy, kuningaskunnankin kylistä ollaan mukana.

On paljon puhuttu kylien kuolemasta. Puheet ovat kuitenkin ennenaikaisia. Lapissa on yli 500 kylää ja niissä asuu ihmisiä, jotka pitävät tämän maakunnan lämpimänä. On hienoja esimerkkejä siitä, miten kylä on saanut aktiivisuudellaan asioita kuntoon. Kylien yhteistoiminta on kuitenkin varmin keino saada tärkeitä asioita eteenpäin. Kun voimaa on tarpeeksi takana, päättäjien on pakko ottaa vaatimukset todesta.

heikki.tuominikula@gmail.com

 

 

© Lappilaiset Kylät ry | Ukkoherrantie 15 B18, 96100 Rovaniemi
Toteutus Nettitaivas